Kukkanapit

n. 1700-luvun loppu - n. 1800-luvun loppu ●  useimmiten messinkiä ●  löytyy joka puolelta

Löytämiäni kukkanappeja.

Missä päin Suomea sitten peltoa kuopsutteletkin, tulet ennen pitkää törmäämään nappiin, jonka keskellä on tyylitelty kukkakuvio ja jonka reunaa kiertää vinoviiva- tai pistekoristelu. Tämä kukkanapiksi ristitty, melkein jokaiselle metallinetsijälle tutuksi käynyt sympaattinen ilmestys esiintyy paikoitellen hyvinkin runsaana sekä Suomessa että Ruotsissa.

Kyseinen nappimalli on siis selvästi ollut aikoinaan suosittu muotitrendi. Mistä ihmeestä tällaiset nappimäärät ovat peräisin?

Kovin vanhaa perua näin yleiset löydöt eivät voi olla, sillä metallinapit olivat pitkään ylellisyyttä, josta sai nauttia ainoastaan yhteiskunnan harvalukuinen kerma. Eikä kyse ollut pelkästään siitä, ettei rahvaalla ollut varaa hankkia metallisia nappeja, vaan aikoinaan tiukassa sääty-yhteiskunnassa vaatetuksella oli myös tärkeä tehtävä erottaa eri luokkiin kuuluvat ihmiset toisistaan: alempiarvoinen ei saanut käyttää ylempiarvoiselle kuuluvaa asustetta. Sen vuoksi meilläkin oli 1200-luvulta asti ollut voimassa erityisiä ylellisyysasetuksia, jotka määrittelivät millaisia vaatteita kukin sai pitää.

Aluksi asetukset koskivat vain säätyläisiä - papistoa ja aatelisia - ja niiden tarkoitus oli kai lähinnä estää muita pukeutumasta yhtä hienosti kuin kuningas. Sellainenhan olisi ollut aivan sopimatonta! Kun varakkaiden porvareiden, eli kauppiaiden ja käsityöläisten, määrä alkoi kasvaa, pyrittiin ylellisyyden leviämistä yhä tiukemmin estämään, koska sen mm. katsottiin "vaarantavan valtiontaloutta" ja loukkaavan aateliston etuoikeuksia. Kiellot lisääntyivät, ja 1700-luvulle tultaessa myös rahvaan pukeutumista säädeltiin hyvinkin yksityiskohtaisesti, vaatteiden väriä ja myssyn pitsin leveyttä myöten. Varsinkin piikojen pukeutuminen oli tarkan syynin alla, ja asetusten rikkomisesta joutui putkaan vedelle ja leivälle.

Säätely todella olikin tarpeen, sillä 1600-luvun lopulla Suomen säätyläismiesten pariin oli saapunut euroopasta pukumuoti, jossa käytettiin runsaasti - hui kauhistus - kiiltäviä metallinappeja! Niillä kiinnitettiin takin lisäksi peräti myös liivit, viitta, paidan kaulukset ja hihansuut sekä housut. Aiemmin näin hillitön nappikoristelu oli kuulunut korkeintaan sotilaiden pukuihin, mutta nyt vaarallisen turhamainen ylellisyys oli tekemässä maihinnousua siviilienkin pariin!

Säätyläisen puku 1700-luvulta. Huomatkaa nappien paheellisen yletön määrä!

(Mira Aaltion valmistama rekonstruktio Wilhelm Carpelanin puvusta, The Museum Centre of Turku).

Kuningas ryhtyi vastahyökkäykseen, ja vuonna 1722 kulta- ja hopeanappien käyttö kiellettiin. Muista metalleista tehtyjä nappeja sai vielä käyttää, mutta niidenkin maahantuonti kiellettiin vuonna 1731. Vuonna 1739 vielä täsmennettiin että muistakaan metalleista tehdyt napit eivät sitten saaneet olla ylellisiä. Samana vuonna maahantuonti kiellettiin vielä uudelleen, samoin kuin vuosina 1746, 1756 ja 1794. Kiellon toistamisen tarpeellisuus kielii siitä, että sitä ei taidettu noudattaa kovin hyvin. Kaivauksista ja tuon ajan perukirjoistakin ilmenee, että rikkaampi väki ei tosiaankaan suostunut jalometalli- ja tuontinapeistaan hevillä luopumaan. 

Mutta harvalukuiset säätyläiset eivät tuollaista nappimäärää olisi saaneet pelloille kylvettyä. Tässä kohtaa peliin astuukin rahvaan puku, eli niin sanottu kansanpuku. (Ei siis kansallispuku, joka on sitten vähän eri asia¹).

Rahvaalla ei ymmärrettävästi ollut liiemmälti resursseja seurata kulloisenkin kauden muotitrendejä. Pukeutumistyylit muuttuivat siis hitaasti ja vaatteet valmistettiin itse niistä tarvikkeista joita oli saatavilla ja joihin oli varaa. Mutta se oli vain hidaste: kun säätyläisten pukeutuminen muuttui, pyrki rahvas ottamaan siitä mallia. Niinpä myös runsasnappinen tyyli alkoi hiljalleen hiipiä osaksi kansan pukeutumista. 

Miehen kansanpuvun liivi Tiukasta. (Turun maakuntamuseo. Kuva Katja Mutka.)

Tämä pantiin huolestuneena merkille myös valtaapitävien joukossa, ja esimerkiksi vuonna 1793 Nastolan kirkonkokouksessa päiviteltiin miten “ylellistä ja turhamaista loisteliaisuutta” on kiinnittää vaatteisiin teräs-, messinki- ja tinanappeja, vaikka “saman viran voivat samasta kankaasta tehdyt napit ja säämyskävyötkin toimittaa”.

Mutta metallinappimuoti oli tuolloin jo vallannut rahvaan peruuttamattomasti. Niitä valmistettiin ympäri maata niin, että tuolta ajalta säilyneistä valinmuoteista suurin osa oli tehty nimenomaan nappien valamiseen. Kukkanappi ei ollut läheskään ainut nappimalli, mutta jostakin syystä se päätyi selvästi suosituimmaksi. Ja vaikka kansanpukujen tyyli muuten vaihteli paikallisesti, on kukkanappi ollut niille yhteinen kansallinen piirre. Ikuiseksi mysteeriksi tulee jäämään miksi juuri tämä kukkakuvio niin kollektiivisesti väräytti suomalaisten isäntien sisimmän ripseä.

Erikokoisia kukkanappeja. Vuonna 1739 annettiin asetus jonka mukaan takin nappien tuli olla sexstyver -kolikon kokoisia ², eli halkaisijaltaan noin 22 mm. Oikeanpuoleisin kukkanappi on täsmälleen tuon kokoinen. Liivin ja paidan napit olivat sitä pienempiä.

Kukkanapin malli ei ollut aivan tyhjästä polkaistu, samantyyppisiä koristeluja löytyy eurooppalaisista napeista 1600- ja 1700-luvuilta. Kuvien napit Ranskasta ja Englannista.

Kolikkoon kaiverrettuja nappimuotteja, joista ylemmän voinee luokitella kukkanappikategoriaan. Pirkanmaalta peräisin olevat muotit on kaiverrettu viiden kopeekan kolikkoon, jota lyötiin vuosina 1802-1810. Suurin osa löytönapeista on kuitenkin ammattimaisempaa työtä, ja enemmän tai vähemmän teollisesti valmistettuja. (Kuva Elina Mäkinen)

Suhteellisen arvokkaat metallinapit kulkivat perintönä isältä pojalle, ja kansanpuvun käyttö alkoi vähentyä vasta 1800-luvun lopulla. Moni sukupolvi ehti siis pudotella kukkanappejaan pelloille löydettäväksi.

----

1) 1800-luvun lopulla syntynyt kansallispukuinnostus on vähän kuin puoliakateemista muinaisrahvaslarppia. Eri alueiden kansallispukuihin on yritetty valita sellaisia elementtejä, joita seudun kansanpuvuissa oikeastikin oli ollut. Mutta kansallispuvut ovat kaikki saman kaavan mukaan tehtyjä, toisin kuin aidot kansanpuvut, joissa oli paljon yksilöllistä vaihtelua.

2) "Sexstyver" oli hopearaha, johon leimattu nimellisarvo oli 5 äyriä, mutta joka vuonna 1717 lailla määrättiin 6 äyrin arvoiseksi. Hulluja nuo ruotsalaiset.