MULLASTA MAAN

n. 1830 - n. 1900-luvun puoliväli ●  lyijyä  ●  löytöpaikka: vähän joka puolella Löytämiäni lyijysinettejä. Peltojen vakiolöytöjä ovat valkoiseksi hapettuneet lyijysinetit. Ne eivät valitettavasti yleensä ole peräisin kuninkaiden ja aatelisten keskiaikaisista kirjeistä, niin kuin jokainen löytäjä tietenkin ensimmäiseksi ajattelee. Lyijysinettejä on käytetty aikojen kuluessa monenlaisissa yhteyksissä sinetöimään säkkejä, paketteja, kangaspakkoja tai pulloja, ja varmistamaan ettei tavaraa ole matkalla hävinnyt tai muuten vaan antamaan pakkaukselle lisää hohtoa. Useimmat löytösinetit, joiden alkuperä on selvinnyt, näyttäisivät kuitenkin olevan niinkin tylsän arkisesta asiasta kuin jauhosäkistä. Kun ajattelee lähimenneisyyden Suomea, ajattelee helposti lainehtivien viljapeltojen täyttämää maaseutua. Mutta todellisuudessa suomalaiset eivät ole läheskään aina olleet omavaraisia viljan suhteen. Vielä 1700-luvulla kotimainen vilja riitti aika hyvin, ja katovuosistakin selvittiin jotenkuten kru

1300-luku ●  pronssia  ●  löytöpaikka: Fiskars ...ja Halikko Ja taas joutui kyselemään tunnistusapua muilta harrastajilta kun tämä mikätin oli pellosta noussut. Se on hienosti patinoitunut, ja näytti vanhalta ja vaikuttavalta, mutta käyttötarkoitus ei olisi ihan heti ilman apua auennut. Löytöpaikka oli lähellä Fiskarsin ruukkia, ja ajattelin ensin että se oli joko itse väsätty varaosa johonkin ruukin säätölaitteeseen, tai sitten pudonnut ohilentäviltä muinaisilta humanoideilta.  Mutta harrastajafoorumin ehdotuksen perusteella tehty googlailu vahvisti, että kyseessä on tosiaankin avain 1300-luvulta. Keskiaikaisia löytöjä ei missään päin maata hirveästi nouse, ja tämä on siksikin yksi jännimpiä löytöjäni. Löytöpaikkakin on erikoinen, sillä Fiskarsin ruukki perustettiin vasta 1649. Avain lienee siis jonkun lähistöllä sijainneen Torbyn kylän asukkaan perunakellarin lukosta, tai sitten Fiskarsin ruukin turvajärjestelmien toimittaja on saanut myytyä perustaja Peter Thorwöstelle todella vanhe

862-1002 ●  hopeaa  ●  löytöpaikka: Päijät-Häme Viikinkien valuutta oli hopea, ja hinnat määriteltiin hopean painossa (kts. myös https://mullastamaan.blogspot.com/2020/06/viikinkikauppiaan-punnus-2.html ). Maksuksi kelpasi siis periaatteessa millainen hopeamöykky tahansa, kunhan se painoi tarpeeksi, mutta arvostetuin formaatti oli arabialainen dirhemi. 1   Näiden Lähi-idässä lyötyjen rahojen hopeapitoisuus oli tunnetusti korkea ja viikingit taisivat arvostaa niiden ulkonäköäkin, koska niitä käytettiin myös koruina. 2 Tutkijat ovat arvioineet, että viikinkien arabiankaupan ansiosta dirhemeitä virtasi pohjolaan yhteensä noin neljännesmiljoona kappaletta, suurin osa 800- ja 900-luvuilla. Mutta jostain syystä niiden tuonti tyrehtyi käytännössä kokonaan noin vuoden 1000 paikkeilla. Epäilen että joku viikinki onnistui simapäissään suututtamaan tuolloisen kalifin, Al-Qadirin, joka siksi kielsi kaupankäynnin moisten barbaarien kanssa, mutta teoriani tueksi ei vielä ole löydetty arkeologista to

1917 ●  hopeaa  ●  löytöpaikka: Mäntsälä Oskari Ojamo osti Mäntsälästä vuonna 1914 Maisalan tilan, ja otti vaimokseen naapurista Junttilan tilalta nuoren Martta Marian. Vuonna 1932 Oskari myi tilan pois. Jossain siinä välissä Martta oli ehtinyt hukata pellolle hienon lusikkansa, Suomi-sarjan hopeisen kahvilusikan, jonka Akseli Gallen-Kallela oli suunnitellut muutamia vuosia aiemmin.  Tarjoiliko Martta heinäpellolle kahvit oikein hopealusikoiden kera? Ei kai sentään – vaikka enhän minä tietysti tiedä miten hienoa väkeä Ojamot olivat.  Veikkaan kuitenkin että lusikan tie kumpujen kätköihin on ollut proosallisempi: ennen kunnallista jätehuoltoa ja kierrätystä  keittiön nurkassa oli ämpäri, johon kaadettiin kaikki talossa syntynyt vähänkin maatuva jäte, ja joka käytiin tyhjentämässä talon taakse tunkiolle. (Vähemmän maatuva jäte kuskattiin vähän kauemmas pusikkoon). Sinne tyhjennettiin siis rikkalapiot, ruuan tähteet, lasten potat ja ties mitä. Tunkion pohjalta maatunut aines sitten kuljet

862-866  ●   hopeaa   ●   löytöpaikka: Päijät-Häme 800-luvun puolivälin jälkeen abbasideilla ei mennyt vahvasti. Heidän arabiklaaninsa oli kyllä pysynyt vallassa jo yli 100 vuotta, ja abbasidien kalifaatin alue käsitti silloin käytännössä koko Lähi-idän, suuren osan Afrikan pohjoisrannikkoa ja jopa osia nykyisestä Italiasta. Abbasideja pidettiin myös itsensä profeetta Muhammedin perillisinä, ja siksi erityisen kovina jätkinä. Mutta käytännössä he joutuivat tottelemaan kiltisti erilaisia öykkäröiviä sotilasryhmiä - pääasiassa turkkilaisia, jotka olivat lyhyessä ajassa murhanneet jo kaksi aiempaa kalifia. Sen jälkeen, vuonna 862, turkkilaiset heittivät vallanperimysvuorossa olleen al-Mu’tazzin vankilaan, ja nostivat kalifiksi tämän serkun, parikymppisen al-Musta’inin. Meno kalifaatissa jatkui kuitenkin niin levottomana, että kolmen vuoden kuluttua uusi kalifimme, joka oli ottanut hallitsijanimekseen al-Musta'in billah, sai tarpeekseen ja karkasi pääkaupungista Samarrasta Bagdadiin, e

  Ehkä 1895 tai sitten ei  ●  hopeaa   ●   löytöpaikka: Sipoo Varhaisnuorisoa ollessani osallistuin kerran tilapäisessä mielenhäiriössä hiihtokilpailuun ja tulin toiseksi. Kaikki ihmettelivät että olinkin yllättäen niin hyvä - itse kaikkein eniten. Mutta en minä vaan saanut mitään tällaista älyttömän hienoa oikeaa hopeamitalia!  Vähän kyllä ihmettelin myöhemmin kun tajusin että tullakseni toiseksi minun olisi käytännössä pitänyt ohittaa matkalla muutamia kanssakilpailijoita, mutta en ollut ohittanut ketään. Muutenkin maali tuntui ilmestyneen eteen yllättävän pian. Jälkeenpäin aloin olla varma että olin vahingossa oikaissut jossakin kohtaa. Epäily vahvistui, kun minut lähetettiin menestykseni johdosta piirinmestaruuskisoihin, ja hävisin kaikille ihan reilusti. Maalisuoralla tosin onnistuin pinnistelemään niin että sain pidettyä pari hiihtäjää takanani, mutta pettymyksekseni paljastui että ne olivatkin seuraavan lähdön hiihtäjiä. Oman lähtöni kilpailijat olivat tulleet maaliin jo kauan s

1573  ●  kuparia ja ihan pieni määrä hopeaa   ●   löytöpaikka: Sipoo Juhana III -parka joutui kuninkaaksi taloudellisesti hankalaan aikaan. Siinä vaiheessa kun aatelisto viimein kypsyi Juhanan ns. tasapainottomaan isoveljeen Eerikiin ja heitti tämän pois valtaistuimelta, oli isä Kustaa Vaasan aarrekammioon keräämä runsas hopeavarasto jo huvennut sotimiseen tanskalaisten kanssa. Ja kun kahakka parin vuoden päästä 1570 saatiin päätökseen, alkoi saman tien täysimittainen sota Venäjää vastaan, ja taas tarvittiin lisää rahaa. 1   Toki Juhana ymmärsi tehdä totutut kuninkaalliset toimenpiteet, eli lisäsi jälleen kerran talonpoikien verotusta ja velvollisuuksia. Mutta varsinkaan itäisestä Ruotsista, eli nykyisestä Suomesta, ei oikein saanut puristettua irti enää mitään verotettavaa. Etenkin kun Juhana oli joutunut luovuttamaan aatelistolle huomattavasti lisää läänityksiä, jottei itsekin kokisi veljensä kohtaloa. Oli siis turvauduttava luovempiin menetelmiin. Yksi niistä oli erityisen näppärä:

n. 1850-1900  ●  kuparia, hopeaa ja emalia   ●   löytöpaikka: Helsinki Keskiaikana linnojen omistajien vaimot olivat tietysti tärkeitä henkilöitä. Korostaakseen valtaansa linnanrouvilla oli tapana kantaa linnan huoneiden avaimia näyttävästi lantiolle ripustettuna, niin että ne kalisivat liikkuessa. 1800-luvun puolivälissä muotilehdet keksivät ottaa linnanrouvaa tarkoittavan sanan “chatelaine” uusiokäyttöön, kun alkoi olla muodikastaa kantaa lantiolle kiinnitettynä kokoelmaa erilaisia, mielellään mahdollisimman kiiltäviä ja kiliseviä, esineitä.  Tapa kantaa tarve-esineitä lantiolla tai vyöhön kiinnitettynä periytyy jo kaukaa esihistoriasta, ja oli naisillakin yleisessä puolikoristeellisessa käytössä myös viikinkiajalla Suomen alueella. Mutta vaikka chatelaine oli hyödyllinenkin - esimerkiksi hoitajilla saattoi olla työssään käytössä hoitotarvikkeilla varustettu versio - oli se ensisijaisesti näyttävä koriste. Siinä saattoi olla jopa toistakymmentä enemmän tai vähemmän tarpeellista esine

n. 1500-1600  ●  pronssia   ●   löytöpaikka: Päijät-Häme Jo antiikin aikana käyttöön otettu sinettisormus oli pitkään paremman väen välttämätön tarvekalu. Omistajan tai suvun vaakunalla tai tunnuksella varustetulla sormuksella kuvioitu sinetti oli aikoinaan ainoa laillinen tapa jolla aateliset ja porvarit saattoivat todistaa kirjeidensä ja sopimustensa aitouden. Sinettisormus oli samalla tietysti myös kadehdittu statussymboli, eihän sellaisia tavallisella rahvaalla ollut. 1500-luvulla käsityöläiset keksivätkin iskeä tähän markkinarakoon: alettiin myydä talonpojille sarjatyönä valmistettuja sormuksia, jotka muistuttivat oikeita sinettisormuksia! Sormusten kantoihin oli karkeasti kaiverrettu erilaisia kuvia, joiden aiheet oli usein kopioitu keskiaikaisista venäläisistä rahoista, ja jotka vaihtelivat tarueläimistä ihmishahmoihin ja geometrisiin kuvioihin. Kullan tai hopean sijasta sormukset olivat yleensä edullisempaa kupariseosta.  Tällaisen sormuksen kanssa kelpasi näyttäytyä kylillä ja

n. 800-1050  ●  pronssia ja rautaa   ●   löytöpaikka: Päijät-Häme  Viikingit tunnetaan sotaisina valloittajina. Mutta vähintään yhtä tärkeää pohjolan merenkulkijoille oli kaupankäynti - se kun saattoi osoittautua jopa tuottavammaksi kuin ryöstely. Viikinkiajalla luotiin tiiviitä kauppayhteyksiä ympäri tunnettua maailmaa, aina Arabiaan asti. Näin laajamittainen kaupankäynti ei enää voinut toimia pelkkänä vaihtokauppana, kuten kotikylässä. Tarvittiin valuuttaa. Viikinkien suosikki oli hopea. Jotta hinnat voitiin määritellä, tarvittiin eri alueille myös yhteinen painomitta. Sellainen lainattiin Arabiasta: mitqal, eli noin 4,25 grammaa. Jotta kaupankäynti olisi sujuvampaa, innovoitiin punnukset joissa oli standardoitu paino, ulkonäkö ja valmistustekniikka. Näitä navoilta litistettyjä, pronssilla päällystettyjä rautapalloja käytettiin ainakin Skandinaviassa, Englannissa, Baltiassa ja Venäjän länsiosissa. Aikana jolloin hallinto oli hajanaista ja valmistustekniikat vaihtelevia, oli tällaisen