Neulakotelo chatelainesta


n. 1850-1900  ●  kuparia, hopeaa ja emalia  ●  löytöpaikka: Helsinki


Keskiaikana linnojen omistajien vaimot olivat tietysti tärkeitä henkilöitä. Korostaakseen valtaansa linnanrouvilla oli tapana kantaa linnan huoneiden avaimia näyttävästi lantiolle ripustettuna, niin että ne kalisivat liikkuessa. 1800-luvun puolivälissä muotilehdet keksivät ottaa linnanrouvaa tarkoittavan sanan “chatelaine” uusiokäyttöön, kun alkoi olla muodikastaa kantaa lantiolle kiinnitettynä kokoelmaa erilaisia, mielellään mahdollisimman kiiltäviä ja kiliseviä, esineitä. 

Tapa kantaa tarve-esineitä lantiolla tai vyöhön kiinnitettynä periytyy jo kaukaa esihistoriasta, ja oli naisillakin yleisessä puolikoristeellisessa käytössä myös viikinkiajalla Suomen alueella. Mutta vaikka chatelaine oli hyödyllinenkin - esimerkiksi hoitajilla saattoi olla työssään käytössä hoitotarvikkeilla varustettu versio - oli se ensisijaisesti näyttävä koriste. Siinä saattoi olla jopa toistakymmentä enemmän tai vähemmän tarpeellista esinettä: kukkaro, silmälasikotelo, muistikirja, kynä, hajuvesipullo... tai jopa tarvikkeet oopiumin annosteluun. Kaikki mahdollisimman koristeellisia, usein hopeisia ja filigraanikoristeltuja. Chatelaine jäikin pois muodista jo vuosisadan vaihteessa, samalla kun käsilaukut alkoivat yleistyä.

Ompelutarvikkeita sisältävä chatelaine oli hyvin yleinen malli. Sillä hienompikin lady saattoi tuoda ompeluseuraan tyylikkäästi kilisten ainakin neulat, sakset, sormustimen, neulatyynyn, saumanratkojan ja pinsetit. Ilmeisesti yksi tällainen lady on asunut myös silloisessa Sipoossa (nykyään Helsingille kuuluva alue). Matka ompeluseuraan näyttää kulkeneen pellonreunaa pitkin, jossa hänen chatelainestaan on ikävästi päässyt putoamaan melkoisen näyttävä neulakotelo, jossa oli filigraanikuviointia ja vihreää emalikoristelua. Toivottavasti joku suostui lainaamaan hänelle omia neulojaan sillä kertaa.


Kokonainen chatelaine saattoi näyttää vaikkapa tältä kuin tämä kuningatar Victorian omistama malli vuodelta 1851 (huom. tämä ei ole löytynyt Sipoosta).
ⓒ Royal Collection Trust

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kukkanapit

Kuva
n. 1700-luvun loppu - n. 1800-luvun loppu ●  useimmiten messinkiä ●  löytyy joka puolelta Löytämiäni kukkanappeja. Missä päin Suomea sitten peltoa kuopsutteletkin, tulet ennen pitkää törmäämään nappiin, jonka keskellä on tyylitelty kukkakuvio ja jonka reunaa kiertää vinoviiva- tai pistekoristelu. Tämä kukkanapiksi ristitty, melkein jokaiselle metallinetsijälle tutuksi käynyt sympaattinen ilmestys esiintyy paikoitellen hyvinkin runsaana sekä Suomessa että Ruotsissa.
Näytä kirjoitus kokonaan »

Virka- ja asepukujen napit autonomian ajalta

Kuva
n. 1800-1917  ●  lähinnä messinkiä tai rautaa kulta- tai hopeapinnoitteella. Löytämiäni nappeja. Jos löydät mullasta paksun, kuperan napin, jossa on jykevä kiinnityslenkki, ja jonka halkaisija on 2-2,5 cm, olet saattanut löytää Venäjän vallan aikaisen virkapuvun napin. Usein napissa on jokin kuva: kotka, vaakuna, numero tai kyrillisiä kirjaimia. Osa napeista oli koristelemattomia, mutta sellaisenkin saattaa tunnistaa virkanapiksi takapuolella mahdollisesti näkyvästä valmistajan nimestä. Tämän tyyppisiä nappeja käytettiin sekä siviilivirkamiesten että sotilaiden puvuissa.
Näytä kirjoitus kokonaan »

Viljasäkkien lyijysinetit

Kuva
n. 1830 - n. 1900-luvun puoliväli ●  lyijyä  ●  löytöpaikka: vähän joka puolella Löytämiäni lyijysinettejä. Peltojen vakiolöytöjä ovat valkoiseksi hapettuneet lyijysinetit. Ne eivät valitettavasti yleensä ole peräisin kuninkaiden ja aatelisten keskiaikaisista kirjeistä, niin kuin jokainen löytäjä tietenkin ensimmäiseksi ajattelee. Lyijysinettejä on käytetty aikojen kuluessa monenlaisissa yhteyksissä sinetöimään säkkejä, paketteja, kangaspakkoja tai pulloja, ja varmistamaan ettei tavaraa ole matkalla hävinnyt tai muuten vaan antamaan pakkaukselle lisää hohtoa. Useimmat löytösinetit, joiden alkuperä on selvinnyt, näyttäisivät kuitenkin olevan niinkin tylsän arkisesta asiasta kuin jauhosäkistä. Kun ajattelee lähimenneisyyden Suomea, ajattelee helposti lainehtivien viljapeltojen täyttämää maaseutua. Mutta todellisuudessa suomalaiset eivät ole läheskään aina olleet omavaraisia viljan suhteen. Vielä 1700-luvulla kotimainen vilja riitti aika hyvin, ja katovuosistakin selvittiin jotenkuten kru
Näytä kirjoitus kokonaan »

Tipat

Kuva
n. 1380-1717  ●  hopea (myös kupari ja kulta) Pietari Suuren aikainen kopeekka, lyöty Moskovassa Kadashevskin rahapajalla 1702 (0,28g). Maasta löytyvien rahojen joukossa on klippojen ( https://mullastamaan.blogspot.com/2021/12/klipat.html ) lisäksi toinenkin erikoisempi rahatyyppi, joka silloin tällöin osuu metallinetsijöiden kelan alle. Nimittäin Venäjällä käytössä ollut hopeinen tipparaha, jonka silmiinpistävimpiin ominaisuuksiin kuuluu sen pienuus. Tipat ovat muutenkin ulkonäöltään karumpia kuin tavalliset kolikot, ja varsinkin kuluneina niitä voi olla vaikea edes tunnistaa rahaksi. Erityisen hienoja löytöjä siis!
Näytä kirjoitus kokonaan »

Köyhemmän miehen sinettisormus

Kuva
n. 1500-1600  ●  pronssia   ●   löytöpaikka: Päijät-Häme Jo antiikin aikana käyttöön otettu sinettisormus oli pitkään paremman väen välttämätön tarvekalu. Omistajan tai suvun vaakunalla tai tunnuksella varustetulla sormuksella kuvioitu sinetti oli aikoinaan ainoa laillinen tapa jolla aateliset ja porvarit saattoivat todistaa kirjeidensä ja sopimustensa aitouden. Sinettisormus oli samalla tietysti myös kadehdittu statussymboli, eihän sellaisia tavallisella rahvaalla ollut. 1500-luvulla käsityöläiset keksivätkin iskeä tähän markkinarakoon: alettiin myydä talonpojille sarjatyönä valmistettuja sormuksia, jotka muistuttivat oikeita sinettisormuksia! Sormusten kantoihin oli karkeasti kaiverrettu erilaisia kuvia, joiden aiheet oli usein kopioitu keskiaikaisista venäläisistä rahoista, ja jotka vaihtelivat tarueläimistä ihmishahmoihin ja geometrisiin kuvioihin. Kullan tai hopean sijasta sormukset olivat yleensä edullisempaa kupariseosta.  Tällaisen sormuksen kanssa kelpasi näyttäytyä kylillä ja
Näytä kirjoitus kokonaan »

Pipari

Kuva
1757-1796 ●  kuparia  ●  löytöpaikka: eri puolilta Hyväkuntoisin löytämäni pipari ei ole kovin hyväkuntoinen. Jonkinasteisen legendaarisuuden sekä numismaatikko- että piipparointipiireissä on saavuttanut tämä piparkakuksi nimetty 5 kopeekan kolikko. Suurimmillaan 4,4-senttinen raha tosiaan alkaa jo lähennellä keskivertojoululeivonnaisen kokoa, paitsi että painoa sillä on keskimäärin reilut 50 grammaa. Venäläisten tunnetusti joustavan toleranssin johdosta rahan paksuus tosin vaihtelee niin paljon että paino saattaa heittää jopa parikymmentä grammaa suuntaan tai toiseen. Rahan löytäminen maasta on hieno ja suositeltava kokemus kaikille. Eikä se ole edes vaikeata, sillä tuon kokoisen kuparimötikän antama signaali ei helposti jää huomaamatta huonommallakaan etsimellä - kunhan ensin sattuu osumaan siihen kohtaan maanpintaa jossa kyseinen raha sijaitsee, ja sehän taas ei vaadi kuin jalkatyötä. Itse olen onnistunut osumaan oikeaan koordinaattiin nyt neljästi. Valitettavasti vaan rahojen kunto
Näytä kirjoitus kokonaan »

Klipat

Kuva
1518-1627 ●  hopea, kupari ja kulta    Löytämäni neljän ja kahden markan hopeaklipat Juhana III:n ajalta. Kun ihmiskunta aikoinaan jostain syystä päätti alkaa käyttää harvinaisia metalleja maksuvälineenä, huomattiin pian että metallin määrän punnitseminen oli hankalaa ja hidasta, ja aiheutti todennäköisesti pitkiä jonoja kassoille. Pulma ratkottiin tekemällä metallinpaloista standardikokoisia, lyömällä niihin leima jossa ilmaistaan metallin määrästä takuuseen menevä taho, ja toivomalla että kauppakumppani uskoo leimaa. 
Näytä kirjoitus kokonaan »

Reikäkolikot ja muita taikarahoja

Kuva
n. 1300-1950 ●  kupari ja hopea   Löytämäni reikärahat. Vanhin 1500-luvulta, useimmat 1700-luvulta, uusin 1801. Toiseksi viimeisessä ei erotu kuvioita, joten se ei välttämättä ole raha, ja viimeinen on selvästi vain kuparilevyä. Olen tätä kirjoitettaessa kaivanut maasta vajaat 700 yli 100-vuotiasta rahaa. Niistä ainakin yhteentoista on jossain vaiheessa tehty poraamalla tai naulaamalla reikä. Omissa löydöissäni reiällisten rahojen osuus on siis peräti n. 1,6 %, ja niitä näkyy usein muidenkin etsijöiden löydöissä sekä museoiden kokoelmissa. Melko yleisiä tapauksia siis. Aikani reikien tarkoitusta ihmeteltyäni päätin yrittää etsiä tietoa asiasta. Päädyin löytämään ainakin yhden mahdollisen vastauksen. Nimittäin: Nykypäivänä voi tuntua siltä, että tuntemattomien historiallisten ilmiöiden leimaaminen taikarituaaleiksi on vain epätoivoinen yritys keksiä edes jokin selitys asialle. Ja onkin selvä että rahoissa oleville rei’ille löytyy varmasti myös käytännöllisempiä selityksiä.  Mutta taiat
Näytä kirjoitus kokonaan »

Viikinkikauppiaan rahakätkö

Kuva
862-1002 ●  hopeaa  ●  löytöpaikka: Päijät-Häme Viikinkien valuutta oli hopea, ja hinnat määriteltiin hopean painossa (kts. myös https://mullastamaan.blogspot.com/2020/06/viikinkikauppiaan-punnus-2.html ). Maksuksi kelpasi siis periaatteessa millainen hopeamöykky tahansa, kunhan se painoi tarpeeksi, mutta arvostetuin formaatti oli arabialainen dirhemi. 1   Näiden Lähi-idässä lyötyjen rahojen hopeapitoisuus oli tunnetusti korkea ja viikingit taisivat arvostaa niiden ulkonäköäkin, koska niitä käytettiin myös koruina. 2 Tutkijat ovat arvioineet, että viikinkien arabiankaupan ansiosta dirhemeitä virtasi pohjolaan yhteensä noin neljännesmiljoona kappaletta, suurin osa 800- ja 900-luvuilla. Mutta jostain syystä niiden tuonti tyrehtyi käytännössä kokonaan noin vuoden 1000 paikkeilla. Epäilen että joku viikinki onnistui simapäissään suututtamaan tuolloisen kalifin, Al-Qadirin, joka siksi kielsi kaupankäynnin moisten barbaarien kanssa, mutta teoriani tueksi ei vielä ole löydetty arkeologista to
Näytä kirjoitus kokonaan »

Viikinkikauppiaan virallinen standardipunnus

Kuva
n. 800-1050  ●  pronssia ja rautaa   ●   löytöpaikka: Päijät-Häme  Viikingit tunnetaan sotaisina valloittajina. Mutta vähintään yhtä tärkeää pohjolan merenkulkijoille oli kaupankäynti - se kun saattoi osoittautua jopa tuottavammaksi kuin ryöstely. Viikinkiajalla luotiin tiiviitä kauppayhteyksiä ympäri tunnettua maailmaa, aina Arabiaan asti. Näin laajamittainen kaupankäynti ei enää voinut toimia pelkkänä vaihtokauppana, kuten kotikylässä. Tarvittiin valuuttaa. Viikinkien suosikki oli hopea. Jotta hinnat voitiin määritellä, tarvittiin eri alueille myös yhteinen painomitta. Sellainen lainattiin Arabiasta: mitqal, eli noin 4,25 grammaa. Jotta kaupankäynti olisi sujuvampaa, innovoitiin punnukset joissa oli standardoitu paino, ulkonäkö ja valmistustekniikka. Näitä navoilta litistettyjä, pronssilla päällystettyjä rautapalloja käytettiin ainakin Skandinaviassa, Englannissa, Baltiassa ja Venäjän länsiosissa. Aikana jolloin hallinto oli hajanaista ja valmistustekniikat vaihtelevia, oli tällaisen
Näytä kirjoitus kokonaan »