Surusormus

n. 1650-1800 ●  kultaa  ●  löytöpaikka: Päijät-Häme

Niin kuin kuninkailla on aina ollut tapana, halusi myös Englannin kuningas Kaarle I kovasti sotia naapurimaittensa kanssa. Lähinnä Ranskan kanssa, mikä ranskalaiset tuntien on tietenkin täysin ymmärrettävää. Jostain syystä parlamentti oli kuitenkin nihkeä rahoittamaan hänen sotiaan. Näkemyserot kulminoituivat lopulta siihen, että sekä parlamentti että kuningas kasasivat omat armeijansa ja aloittivat keskenään sisällissodan. 1600-luvulla politiikka nimittäin otettiin vielä vakavasti - nykydemokratioissahan vastaavat pikkukiistat käsiteltäisiin tylsästi äänestämällä. Kaarlelle kävi kuitenkin huonosti: hän hävisi sodan parlamenttiaan vastaan ja hänet mestattiin vuonna 1649. 

Kuninkaalla oli kuitenkin myös kiihkeitä kannattajia, jotka keksivät näyttää surevansa idolinsa poismenoa ja samalla osoittaa mieltään parlamentarismia vastaan teettämällä kuninkaan muistoksi itselleen sormukset. Tuohon aikaan sormukset olivat muutenkin kovassa huudossa, joten tämä uusi tekosyy hankkia vielä lisää bling blingiä sai suuren suosion. Koska kuninkaita kuoli aika harvoin, alettiin samalla tavalla huomioida myös muita vainajia. Ja näin yleistyi Britanniassa ylimystön surusormusmuoti.

Tavaksi tuli että tuleva vainaja itse määräsi testamentissaan kenelle jaettaisiin hautajaisissa sormukset hänen muistolleen. Alussa niitä saivat vain läheisimmät ja sosiaalisesti korkea-arvoisemmat vieraat¹, mutta 1700-luvun puolella niitä saatettiin jo jakaa yksissä hautajaisissa toista sataa. Sormuksen saajat laittoivat ne sitten sormeensa saman tien, ja pitivät niitä seuraavat kuukaudet.

Usein sormuksiin oli kaiverrettu muistettavan henkilön nimi ja kuolinpäivä, mahdollisesti jokin lyhyt motto, tai jopa vainajan kuva. Varakkaammat kiinnittivät niihin mustan jalokiven, vähän köyhemmät tyytyivät mustaan emalikoristeluun.

Varakkaan brittiaateliston kullanhohtoisista hautajaisbileistä sitten suora leikkaus nykyaikaan, Päijät-Hämäläisen pikkukylän kylmälle ja kuraiselle kevätpellolle. Kauempana asutuksesta, synkän metsän reunassa metallinetsin päästää surkean vonkaisun, jonka kaivan ylös lähinnä säälistä. 

Kas, ei se ollutkaan roska.

Löytämäni sormus on koristeltu auringonkukilla ja ohdakkeilla. On olemassa muitakin saman tapaisesti koristeltuja surusormusmalleja, joskin joissain on mukana myös pääkallo - omassa löydössäni sen tilalla on valitettavasti vain jokin tylsä epämääräinen pallukka. Sormuksessa on ollut myös mustaa emalikoristelua, josta on enää rippeet jäljellä.

Emalin jäänteitä näkyy vielä paikoitellen.

Onkin sitten hyvä kysymys miten tällainen sormus on joutunut suomalaisen pikkukylän pellolle. Surusormusmuoti ei käsittääkseni ole ollut Suomessa ainakaan kovin suuri ilmiö. Sormuksessa ei ole mitään leimoja, joka on myös hieman outoa, jalometalliesineet kun on leimattu suunnilleen kaikissa sivistysmaissa jo vuosisatojen ajan. Siinä ei ole myöskään kaiverruksia, joten se lienee käyttämätön. Ehkäpä joku hankki sen jo etukäteen valmiiksi annettavaksi hautajaisissaan, mutta ei sitten koskaan kuollutkaan?

1) Arvokkaiden lahjojen antaminen itseään alempaan sosiaaliluokkaan kuuluville ei ollut tuolloin ollenkaan hyvien tapojen mukaista. Kohteliaampaa oli antaa heille kultasormuksen kaltaisen epäkäytännöllisen luksuksen sijasta jotain hyödyllistä käyttötavaraa, kuten vaikka kattila.